Erityiskasvatuksen kehittyminen on viimeisessä sadassa vuodessa ottanut melko harppauksen eteenpäin. Myös nimikkeissä on tapahtunut muutosta. Mutta muuttuuko tilanne siitä, että rampoja ja raajarikkoja ei enää ole, vaan tilalla on erityisavun tarpeessa olevia. Kun tähän nimeen on ”kyllästytty”, niin on keksittävä uusi nimike tälle sakille. Pienryhmä, inkluusio…?
Myös erilaiset luokittelut hieman panevat miettimään. Yksi asiantuntija tekee diagnoosin ja tuettava saa tietyn ”statuksen”. Entä jos henkilön tutkisikin joku toinen asiantuntija, olisiko status sama? Kuntoutuksen jälkeinen kuntoutuminen on myös arviointiasia, joka ei voi koskaan olla puolueeton. Ja tukemisessakin joku instanssi määrittelee miten paljon ja minkälaista tukea tietyllä ”koodilla” saa. Voihan olla niin, että jossain tuetaan avokätisemmin ja jossain taas niukemmin. Näiden tyyppien vertaillessa tukiaan ollaankin jo melkoisen konfliktin edessä.
Eritysiopetusta vai ei, siinäpä onkin mukava keskustelun aihe. Kummallekin puolelle löytyy kannattajia ja hyviä perusteluja.
Juuri tänään isolla joukolla pohdimme uutta erityisen tuen lainsäädännön muutosta ja sen vaikuttavutta: isoa vai pöydän kiillottamista. Isoa minusta. Kyse ei ole enää oppijan diagnoosiin perustavasta tukemisesta vaan tuen antamisesta siinä määrin kuin se kulloinkin on tarpeellista. Tukea tarkastellaan kokonaisuutena. Tuen tarpeen vähetessä tai lisääntyessä sitä myöskin lisätään tai vähennetään. Enää ei tuijoiteta diagnoosiin, jonka lienee antanut yksi tai toinen. Opettajana kestetään keskeneräisyyttä ja eletään oppijan hetkessä.
VastaaPoista